Joskus parhaat asiat saattaa tapahtua just silloin, kun uskaltautuu repäisemään ja tehdä hypyn tuntemattomaan. Ei aina, mutta mistä me voidaan tietää lopputulema, jos sitä hyppyä ei koskaan tee?
Mä otin hypyn ja massiivisen sellaisen. Päätin keväällä irtisanoutua mun tutusta ja turvallisesta palkkatyöstä ja syksyllä aion olla täysipäiväinen joogaopettaja 😱 MADNESS!
Päiväduuni on ollut vakaa ja hyvä tulonlähde, toimistotyö kasista neljään. Työpaikka lähellä, hyvä palkka, kiva tiimi ja erittäin hyvät edut. Koin työn tärkeäksi, ja että mulla on oikeasti mahdollisuus vaikuttaa asioihin (ainakin joskus).
Miksi sitten päätin lähteä?
Työn luonne on sellainen, joka polttaa loppuun. Vaativia asiantuntijatehtäviä, jatkuvaa ongelmien ratkomista sata lasissa eikä ne päivät oikeasti olleet kasista neljään - se oli ennemminkin poikkeus. Ylitöihin lipsahti tämän tästä ja työt seurasi kotiin, uniin ja lomille. Viikonloppu ei riittänyt palautumiseen ja kärsin jatkuvasta unettomuudesta ja pahoista migreenikohtauksista.
Olen aina halunnut tehdä työni hyvin, huolellisesti ja vähän ekstraa. Ehkä jopa täydellisesti ja vaadin itseltäni (sekä muilta) aivan liikaa. Voin kertoa, että perfektionismi ja tän tyyppinen duuni ei sovi yhteen, sillä lopputuloksena on vain burn out.
Olen palanut loppuun jo kaksi kertaa aiemmin ja tunnistan ennusmerkit. Keväällä pohdin pitkään, onko itse työssä enää mitään tehtävissä, että jaksan, mutta kaikki keinot oli jo käytetty. Huomasin taas ajattelevani, miten kivaa olisi vaikka olla kylällä Salessa hyllyttämässä hernekeittoa tai tehtaassa linjastolla painelemassa nappeja: yksinkertaista fyysistä työtä, joka ei seuraa vapaa-ajalle (väheksymättä yhtään näitä duuneja, kaikki työ on arvokasta).
Herätys!
Uuvahtamisen kynnyksellä sain ikäänkuin ahaa-elämyksen: mitä oikein teen itselleni? Aionko tosiaan viettää koko loppuelämän puoliteholla, jatkuvasti uurastaen, murehtien ja kiroillen, miten paskaa koko työ on ja aika ei riitä mihinkään? Arvostanko tosiaan itseäni ja läheisiäni näin vähän, että annan työn tulla aina etusijalle?
Milloin oikein huolehdin omasta hyvinvoinnistani?
Vastaus oli aika selkeä: aika ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista ja tehdä asialle jotain.
Olin jo vuosikausia haaveillut tilanteesta, jossa voisin olla täysipäiväinen joogaope ja vapaa taiteilija. Aina torppasin ihan itse koko ajatuksen absurdina haihatteluna - eihän sellainen voi olla oikea duuni eikä sillä todellakaan elätä itseään. Sehän on mahdotonta, HAH!
Vai onko?
Olen aina ollut tarkka taloudellisesta pärjäämisestä, tehnyt töitä 16-vuotiaasta asti enkä ole koskaan ollut työtön. Tällaisella historialla vakaan palkkatyön lopettaminen ei ollut helppo päätös ja epäilen sitä edelleen aina välillä. Kuitenkaan perääntyminen päätöksestä ei ollut mahdollinen, sillä olin jo päättänyt tehdä muutoksen ja pitäytyä siinä - aivan muut asiat kuin työ, olivatkin yhtäkkiä kristallin kirkkaasti tärkeämpiä.
Nyt mietit siellä, että onhan yrittäjänä oleminen yhtä lailla työtä. Kyllä se on, mutta mun omilla ehdoilla. Teen sen, mitä haluan tehdä ja sen verran tunteja, kuin haluan ja jaksan. Mulla ei ole pakottavaa tarvetta tienata tulevien kuukausien aikana samoja summia, kuin palkollisena. Vain sen verran, että pärjään eikä tarvitse lähteä pöpilään burn outissa. Eli se ei olekaan ihan mahdotonta, eikö niin?
Yrittäjyys, here I come!
En ihan niin uskalias ollut, että olisin pistänyt Heinolaan oman joogastudion pystyyn tyhjästä, sen verran skeptisesti suhtaudun yrittäjänä menestymiseen pienessä kaupungissa. Tää ei ole mun eka rodeo yrittäjänä ja tiedän, mitä se vaatii. Ala on toki täysin eri kuin 12 vuotta sitten, myös kaupunki ja asiakaskunta, mutta niin olen minäkin☝️
En edelleenkään ole sfääreissä leijuva tyyppi, joka antautuu virran vietäväksi, katsoo mitä elämä asettaa eteen ja elää sen mukaan. En ole valaistunut joogan myötä ja elä pyhällä hengellä, viljele omaa ruokaani ja ole täysin omavarainen - kyllä tässä lainat ja laskut pitää maksaa, kuten ennenkin. Vaikka joogaopettajuus onkin ns rakkaudesta lajiin duuni, se on työtä silti ja toivon mukaan joskus voin itseni sillä elättää. Se vaatii kyllä paljon, mutta kaikki, mikä liittyy joogaan, jännästi ei tunnu yhtään työltä :D
Miten mun hyppy tuntemattomaan sujuu?
Nyt kun kirjoitan tätä, mulla on 8 työpäivää jäljellä palkkatyössä. Olen tehnyt hitosti hommia keväästä asti joogan parissa, jotta voin pyhittää syksyn kuukaudet opettamiseen, tulevien kurssien ja retriittien suunnitteluun ja mikä parasta: taiteeseen, joka on mulle terapiaa🙏
Valmista yrityksen suhteen ei todellakaan ole, eikä tule koskaan olemaankaan, mutta mun business coach Laurent Notinin, markkinointiasiantuntija Tiina Linnan, perheen, ystävien, joogaoppilaiden ja puolison järkkymättömän tuen avulla uskalsin ottaa sen hypyn❤️
Jos näitä kaikkia henkilöitä ei olisi mun elämässä, en kirjoittaisi tätä nyt. Todennäköisesti märehtisin vain uupunutta oloa ja jäisin pitkälle (ja turhalle) sairaslomalle, saamatta yhtään muutosta aikaan omassa elämässä.
Olen vielä siinä vaiheessa, kun ponnistus on tehty ja leijun ilmassa enkä tiedä miten käy, kun osun maahan. Päädynkö rähmälleni? Otanko käsillä vastaan? Laskeudunko sulavasti jalat edellä kuin kissa?
En voi tietää.
Kukaan ei voi tietää, ennenkuin antaa ajan vähän kulua. Tämähän voi mennä täysin vihkoon ja aivan varmasti osa mun viritelmistä yrittäjänä meneekin. Voi olla, että mietiskelen pari-kolme kuukautta ja opetan, vedän kursseja ja nautin hengähdystauosta ja palaan sitten jonkun palkkatyön pariin ainakin osittain, kuka tietää 🤷
Ainakin haluan kokeilla, mitä tästä tulee. En halua istua katkerana mummelina kiikkutuolissa, vähän pimeänä päästä, surkuttelemassa elämää, jota en elänyt. Aion todellakin elää sen elämän, minkä itselleni haluan - en sitä, missä puolet asioista jäi tekemättä. Lasken itseni kuitenkin vielä nuoreksi, mullahan on about 45 vuotta jäljellä hyvää aikaa toteuttaa itseäni, kokeilla uusia uria ja nauttia elämästä. Ja jotta sellainen voi tapahtua, on huolehdittava itsestään.
Tämä kirjoitus on mulle terapeuttinen kokemus, tavallaan kuukausien pohdintojen jälkeinen tilannekatsaus mulle itselleni. Ajatukset ja fiilikset konkreettisesti kirjoitettuna ylös.
Tän kirjoituksen tarkoitus on myös herätellä ajatuksia ja toivon, että sinä, lukija, vilkaiset omaa elämääsi: onko siellä paikka hypylle tuntemattomaan? Tai onko joskus ollut ja otit sen? Mitä siitä syntyi?
Tässä ei ole tarkoitus kehottaa kaikkia ottamaan lopputiliä, jäämään tyhjän päälle ja ruveta performanssitaiteilijaksi. Se hyppy voi olla jotain ihan muuta, joka tuo muutoksen elämään.
Meillä kaikilla on kuitenkin mahdollisuus valita. Ei kaikissa asioissa, mutta siksi kannattaa keskittyä niihin juttuihin, joihin ON mahdollisuus vaikuttaa. SINÄ rakennat itse oman elämäsi, sinä OLET se muutos.
Eli: otatko askeleen eteenpäin vai peräännytkö?
Mun askeleista eteenpäin täysipäiväisenä joogaopettajana voit lukea lisää tästä blogista, sillä jatkoa aivan varmasti seuraa!
Helpottunein ja onnellisin terveisin
Niina
Comments